Televisiosarja Locked in on herättänyt paljon julkista keskustelua. Sarja kertoo noin kolmekymppisten miesten elämästä, jossa kaikki ei ole mennyt kuin strömssöössä.
Päähenkilöiden kohdalla puhutaan syrjäytymisvaarasta, jopa syrjäytymisestä. Yhteiskunta on ryhtynyt vain elättämään heitä, eikä syrjään jäämistä ole onnistuttu estämään. Konsolipelaaminen on yhteys ulkomaailmaan. Olut ja tupakka pitävät pään jotenkuten kasassa, mikäli mielialalääkkeet ovat loppuneet. Tulevaisuudenhaaveita eivät kaikki sarjan henkilöt huutele, ovat tyytyneet kohtaloonsa. Muutamien kohdalla tunnelin päässä näkyy valoa, mutta tukea he edelleen tarvitsevat. Rikkinäinen perhetausta sekä kiusatuksi joutuminen yhdistää tämän sarjan päähenkilöitä ja luultavasti osa ongelmista on niiden seurausta. Taustaan ei enää voi vaikuttaa. Voiko mihinkään?
Locked in on myös nimi harvinaiselle oireyhtymälle, jossa ihminen jää ikään kuin itsensä sisään vangiksi. Aivojen verenkiertohäiriöstä seuraa joskus tilanne, jossa raajojen, kasvojen ja nielemislihasten toiminta halvaantuu. Järki ja ajattelu toimivat normaalisti ja ihminen kommunikoi silmien liikkein. Tähän oireyhtymään ei syrjäydytä, siihen sairastutaan. Toisinaan ihminen on silti, haasteistaan huolimatta aktiivinen yhteiskunnan jäsen. Kommunikointiin on olemassa apukeinoja.
Miten auttaisimme omaan sisäiseen maailmaansa itsensä vangiksi jäänyttä syrjäytynyttä räpyttämään silmiään. Se kertoisi meille muille hänen olevan edelleen sama ihminen kuin ennen masentuneen, päihdeongelmaisen, työttömän tai kiusatun identiteetin omaksumista. Vaikka kiusaaminen kodeissa, kouluissa ja työpaikoilla ei tunnu loppuvan, siihen tulee silti puuttua, samoin siihen, ettei kukaan ajattelisi ansainneensa kiusatuksi joutumista. Kiusatun itsetunto on rikki. Onko meillä ehjinä säilyneillä joku vastuu rikkinäisistä?