Ensin sitä odotetaan ja suunnitellaan. Mietitään, mitä kaikkea tehdään, missä käydään ja keitä tavataan. Sitten koittaa se päivä ja kaikki katoavat huokaisten kesälaitumille ja yhtä pian ollaan jo takaisin sorvin ääressä. Paitsi, että kaikille ei riittänyt sorvia ennenkään, eikä heillä ollut oikeutta lomaan. Mistä sitä olisivat pitäneet?
Muistan lapsuudestani pienen paniikin liittyen loman loppumiseen ja koulun alkuun. Aina piti kirjoittaa aine ja tehdä maalaus otsikolla: Kesälomani. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin? Olin pois koulusta. Kävin mummulassa. Ei – me ei oltu Kreikassa, eikä laivalla, eikä huvipuistossakaan joka kesä. Uimassa oltiin ja marjassa käytiin, mutta se tuntui liian tavalliselta muiden kokemuksiin verrattuna.
Nyt aikuisena huomaan, etten ole jäänyt mistään paitsi. Melkein päinvastoin. Lapsuuden kesät olivat huolettomia ja aina lämpimiä. Metsämansikoita heinään pujotellessa en vielä tiennyt rakentavani pysyviä muistoja, jotka pitäisivät pääni pinnalla elämän myrskyissä. Ne vanhemmat, jotka nyt surevat, ettei lapsille voinutkaan tarjota kaikkein trendikkäimpiä elämyksiä, voivat lopettaa itsensä syyttelyn. Lapsille riittää vähempikin. Rohkeasti telttaan yöksi tai eväsretkelle johonkin, missä aiemmin ei ole tullut käytyä.
On totta, että työtöntä muiden lomahehkutukset voivat ahdistaa. Tänä vuonna koronapandemia on kuitenkin sysännyt parempiosaisetkin osittain samalle viivalle etsimään lomatekemisiä lähiseuduilta. Nyt jos koskaan onkin hyvä tilaisuus rohkeasti iloita siitä, minkä on tiennyt aina. Ei onni löydy etsien, se saapuu eläen.
Vielä on kesää jäljellä, huomaan ajattelevani, kun ystävät tuskailevat kesälomien päättymistä. Ei loma työssäkäyvää tunnu paljon hyödyttävän, jos ei siitä ilo riitä ensimmäisen työpäivän loppuun. Muistatko sinä elää joka päivä vai oletko vain olemassa lomapäivien ulkopuolella?