Tuttu kysymys heti esittäytymisen ja säätilan päivittelyn jälkeen saattaa viilentää keskusteluilmapiiriä, mikäli vastaantulija onkin tällä hetkellä työsuhdetta vailla. Työtön, työtön, työtön. Sitä kun on kirjoitellut neljän viikon pätkissä, uskon sen tuntuvan vähintään työläältä. Melkein työstä käy. Kuitenkin työtä vailla olevan on nieltävä harminsa ja jatkettava aivopesuaan. Työtön, työtön, työtön.
Jonkun aikaa pärjää ehkä kohtalaisesti. Jossain kohtaa ahdistavat rahahuolet tai tekemisen puute alkaa ottaa kupoliin. Osan kohdalla pinna palaa epäoikeudenmukaisilta tuntuviin työllistymisen edistämiskeinoihin. Tukityöllistetyn päivät ovat luetut. Jatkopestiä ei tipu, tekee työnsä, miten hyvin tahansa. Tilalle tulee seuraava ”hetkeksituettava”. Miksei osatyökykyinen ilman tukea kelpaa mihinkään, edes osaksi päivää? Ikävin tilanne on siinä vaiheessa, kun usko itseen ja tulevaisuuteen alkaa horjua. Silloin ollaan pelottavan syrjäytymisen uhan vaikutuspiirissä ja sieltä on päästävä pois.
Yhteiskunnalla ei ole varaa ihmisten toivottomuuteen, koska se estää heitä toimimasta oman hyvinvointinsa eteen. Viimekädessä jokaisen yksilön hyvinvointi on yhteiskunnan yhteinen etu. Työllistyminen saattaa lisätä hyvinvointia, muttei ole sen välttämätön edellytys. Ihminen tarvitsee ryhmän, johon kuulua kokeakseen olevansa edes olemassa.